teksti Veera Lehtola

Veera Lehtola on työskennellyt yhteisötaiteilijana saattohoidon parissa Framil ry:n Yhdessä- hankkeessa. Hankkeessa tutkitaan sitä, miten taide voi olla väline ihmisten välillä ja kehitetään monitaiteellisia konsepteja. Millaista on taiteellinen dialogi?

Kotimatkalla joulukuun neljännen päivän vino aurinko paistaa silmiin. Olen palaamassa Kaskenlinnan saattohoidon osastolta. Kun saavuin aamulla saattohoidon aika seisoi. Täällä hetkissä on hiljainen, painava luonne. Ihmiset torkkuivat aamupalan jälkeen huoneissaan ja kuljin valvovien luo yksi kerrallaan. Halukkaiden kanssa vietin hetken kaksin. Kysyin tahtoisitko jutella, tahtoisitko että kirjoittaisin sinulle? Runomuotokuvan? Tai jotain muuta, mitä kaipaisit? Miten voisimme kohdata sanoilla?

Kuuntelemisesta

Mitä sitten syntyi? Sanataide voi tulla ihmisen käyttöön erilaisin tavoin, puhuttuna, luettuna, kuultuna. Tänään kirjoitin kaksi jäähyväiskirjettä, sanoja heille joille ei juuri nyt voi puhua. Kirjoitin kuuntelemani sanat kirjeeksi. Ne talletettiin kuoreen läheisiä varten, luettavaksi juuri oikealla hetkellä. Minulle jää vain hetki, sen muisto.

On kyse kohtaavasta kirjoittamisesta. Kuunteleminen ja kirjoittaminen on tapani olla saattohoidossa olevan ihmisen kanssa. Tällainen intiimi taiteen tekeminen ei aina avaudu sivusta seuraajalle. Täällä hoitajat ottavat minut vastaan lämpimästi ja kannustavat. Useampi on ajatellut että kirjoitan kokemuksistani kirjaa. Olen käynyt samalla osastolla vuoden aikana useita kertoja ja tullut tutuksi. On käynyt selväksi etten kerää täällä materiaalia omaan taiteelliseen työhöni. Olen ehtinyt kysyä apua ja keskustella, avata yhteisötaiteen merkityksiä.

Hoitajat pyysivät että kannustaisin ihmisiä osallistumaan. “Meillä laitostutaan niin nopeasti, että vaikka kunto sallisi, potilaat ovat todella passiivisia”, eräs hoitaja totesi. Kaikki itse tekeminen on hyväksi ja tuo elämään merkitystä. Olen tuonut mukanani pastelliliituja ja ehdottanut kuvan tekemistä. Silti moni haluaa vain olla, puhua. Tulla kuulluksi ja saada lahjaksi tekstin.

Usein ihmisten vointi on saattohoidossa melko huono. Vaikka ihminen ei jaksaisi nousta sängystä, ollaan tiivistyneen ajan äärellä. Joskus ihminen tahtoo puhua kuolemasta suoraan. Minulle saa. Joskus sattuu. Silloin runo voi auttaa mielikuvatyöskentelyn muodossa. Kirjoitan ihmisille turvapaikkoja kaatosateeseen, lapsuuden kesään ja elokuiseen puutarhaan kultasateen alle. En yksin päätä mitä kirjoitan, teksti tapahtuu. Ihminen voi luoda mielikuvista uuden suunnan, runo saattaakin olla mielenmaisema tai sielun paikka. Hoitajat tuovat kaunista palautetta potilailta ja omaisilta. Runouden läsnäolo elämän sisältöä tuovana asiana tulee tunnustetuksi.  Kuten tutkija Maija Butters on väitöskirjassaan todennut, taide ja luonto luovat lohtua elämän viime hetkeillä. Taide luo merkityksiä ja auttavat käsittelemään lähestyvää kuolemaa.  “Runosta voi saada uusia ajatuksia, ihan oivalluksia!”.

Yhteisötaiteilijana saan usein tutkia taiteen syntymisen prosessia. Täällä kirjoitan dialogisesti, kuunnellen. Olemme nimenneet metodin kuulokuvarunoksi. Se on hetki jossa taiteilija kuuntelee ihmistä hänen tarpeistaa käsin tai mahdollisesti jostain tietystä teemasta. Runo tai teksti kasvaa näistä kuunnelluista sanoista. Tarkoitus on että kaikki muistiin kirjoittamani sanat ovat ihmisen omasta suusta. Ohjaan tilannetta kysymyksin. Tämä sanasanaisuus on dokumenttiteatterin väline. Taiteilija rakentaa sanasanaisen tekstin dramaturgian paitsi kysyen ja kuunnellen, myös editoimalla ja järjestämällä. Kyse on dramaturgisesta työstä. Yksittäiset sanat ja taivutusmuodot ovat tärkeitä. On arvo kirjata sanat autenttisesti, kuulla muoto, joka on sisältöä. Runossa muoto on aina sisältöä.

Hoivasta

Se mitä saattohoidossa teen, voitaisiin hyvinkin määritellä hoivataiteeksi. En kuitenkaan käytä sellaista termiä, puhun yhteisötaiteesta. Miksi? Nyt kun pakkanen on jäätänyt koiranputket pystyyn, kaipaan lohtua niin että tutisen. Jos taide soveltuu hoivaan, olkoon niin! Elämä on kuorinut minusta kopean kerroksen, jolle hoiva oli kirosana. Olin nuori ja silloin puhe hoivaetiikka kaatui nuoreen naiseen vaatimuksena. Hoiva on tärkeää. Elämä syntyy hoivasta. Mitään ei olisi ilman hoivaa. Kuten koskettaminen, hoiva jättää jäljen aina molempiin. Silti hoivataiteen määritelmä tuntuu itselleni väärältä. Se tuntuu alistavan taiteen välineeksi, tuovan sille yksinkertaisen pyrkimyksen joka latistaa taiteen vapautta.

Olen tehnyt vuosien aikana paljon taidetta erilaisten ihmisten kanssa ja erilaisissa laitoksissa. Mielestäni on olennaista irrottaa taide hoivasta, kun se kohtaa hoitotyön laitoksessa.“Miten taiteilijat uskaltavat rohkeasti olla taiteilijoita, vaikka menisivät hyvinvointikontekstiin?”, kysyy Otso Kantokorpi kirjoituksessaan Puhdasta, kasvatusta, terapiaa. Niin miten? Vastauksessa on kyse vapaudesta. Taide ei voi sitoutua olemaan hoivaa. Hoitotyölle on määritetty tavoitteet, säännöt, määräykset. Taide pakenee määritelmiä.

Taiteilijana taiteen vapaus on asia, jota koen kuljettavani laitoskontekstiin. Minä en hoida. Minä en pyri mihinkään tiettyyn. Minulla voi olla palveluita, yhteisötaiteilijoilla voi olla konsepteja, mutta taiteilija ei ole hoitaja, myyjä tai palvelija. Olen taideterapiaohjaaja ja näitäkin välineitä käytän, mutta tein kohtaavan taiteen töitä jo ennen tätä terapeuttista tutkintoani. Taide voi hoivata, muttei voi taata mitään, sillä se on avointa. Dialogi on arvaamatonta. Taide on vapauden tila. Kahdenkeskisessä taiteessa me kaksi päätämme millaiseksi tila muodostuu.

Taiteesta ja vapaudesta

Kysymys taiteen vapaudesta on tässä kiinnostava myös konkretian kannalta. Mitä minä siis teen laitoksissa? Se riippuu hetkestä. Olen ja hämmennyn, kuuntelen, kysyn, kosken ja kyynellyn. Kuuntelen omia tunteitani, käyn dialogia toisen ihmisen kanssa itseäni kuunnellen. Saatan viettää ihmisen kanssa viisi minuuttia ja tunnin, mennä kahvilaan salamivoileivälle, toteuttaa toiveita. Kirjoitan kuulemaani, kokemaani ja katsomaani. Kirjoitan ihmistä kohti. Sitten vanhuksen kynnen repaleinen reuna vie huomion ja kynä pysähtyy, etsin sakset, leikkaan pistelevät kynnet. Kirjoitan kynsistä. Hetken voin myös hoitaa, mutta en ole hoitaja vaan nimenomaan taiteilija. Leikkaan kynnet koska voin ja koska se on tarpeen, ja siitä hetkestä taide syntyy.

Olen koko aikuiselämäni kysellyt kutsumustani. Hetki sitten osastolla kuulin sanovani: “On erityistä tietää olevansa juuri oikeassa paikassa.” Tänään tiesin ja olin. Taide ja dialogi ovat kaksi kutsumustani. Yhdessä-hankkeessa etsimme taiteellisia kohtaamisen välineitä. Teen osastolla taiteilijan työtä ja omia taiteellisia päätöksiä. Saan antaa itsestäni mutta myös peilata kohdatulle ihmiselle häntä itseään, kuunnella ja olla yhdessä. Olen paikalla, mutta en minä ole siellä yksin.

Kirjoitan sateisesta asfaltista, sitä halkovista lenkkareista pimeydestä, mökkirannan kaislikosta pakkasessa. Kirjoitan pihlajan alle kaatuneen miehen huudon. Kirjoitan myös itsestäni, itseni läpi. Voin kirjoittaa runomuotokuvan täynnä ihan omia sanojani jos ihminen on hiljainen ja jos hän niin toivoo. Kysyn millaisia sanoja kaipaat? Tuon mukanani oman käsialaani, mutta en aina kirjoita näin, tämä ei ole minun “tyylini”. Tänään olen kirjoittanut runon lenkkimakkaralla ja fetasalaatilla koska toiselle se oli tärkeää.

Eräs kohtaamani ihminen pyytää minut luokseen vielä seuraavana päivänä ja tahtoo maksaa saamastaan runosta. Joku omainenkin on kysynyt mahdollisuutta osallistua keräykseen asiassa, jonka on kokenut tärkeäksi. Voisiko Framililla olla keräslupa? En tiedä. Mutta tärkeämpää on se, että ihmiset voivat osallistua elämäänsä ja luoda merkityksiä myös ilman rahaa. Osallistua puhumalla ja avautumalla. Taide ei ole pelkkä ostettava tuote. En ota rahaa vastaan. Kerron että teen tätä työtä Taiteen edistämiskeskuksen avustuksella, eikä tämä maksa mitään. Kysyn tarvitsisiko hän vielä jotain ennen kuin lähden. “En minä tarvi mitään. Kyllä tämä oli tässä. Minä voin tämän laittaa hautajaisiini luettavaksi.”

Se tuntuu ihmeelliseltä. En mitenkään voi taata että tekstini ovat arvokkaita, lohdullisia tai hyviä. Tietenkin dialogissa on riskinsä, runoudessakin. Saatan loukata jo kohtaamistilanteessa. Myös kirjoitukseni saattaa loukata. Kipeät asiat voivat tulla pintaan. Olen pelännyt että joku kokee jäävänsä ulkopuolelle, kun vanhus kertoo runossaan kauniisti jostakusta toisesta. Mutta myös ihmisten ylisuojeleminen on riski. “Ei meidän tavoitteemme voi olla ihmisten suojelu todellisuudelta, muistoilta tai ajatuksilta. Uskoisin, että laitoksissa olevilla ihmisillä on tarve keskustella näistä aiheista” toteaa kulttuurisen vanhustyön suunnittelija Jaana Ylänen.

Luen syntyneet tekstit aina ihmiselle ääneen. Ääneen lukeminen on kaunis ja vastuuttava tapa. Se  tuo esiin sen miten teksti siirtyy ilmoille, kuuluville. Sen kautta voin tunnustella miten sanat asettuvat toisen ihmisen korviin, ja miltä se ehkä hänestä tuntuu. On oltava herkkä. Lopettaminen, sen etsiminen, milloin jokin on valmista, on erilaista kun ei ole luo merkityksiä yksin. Dialoginen teksti on valmis vasta kun molemmat kokevat että hetki on valmis ja oikeat sanat ovat löytyneet. ”Puuttuuko tästä vielä jotain?”, “Noin sen kuuluu olla, kyllä se nyt on oikein.”

Yhteisötaiteen ja laitoksissa tehtävän taiteen tekijänä olen joutunut vastakkain ns. vapaan taiteen kanssa. Usein laitostaide nähdään sidosteisena, taidemaailma ainakin vapaalla kentällä, nimensä mukaisesti vapaana. Apurahoista, taiteen vapaudesta, itseisarvosta ja välinearvosta käydään kentällä paljon kulttuuripoliittista keskustelua. Taiteen vapaudella voidaan tarkoittaa mielipiteen vapauteen liittyviä kysymyksiä, vapautta poliittisista vaikuttimista, vapautta yhteiskunnallisen vallan palveluksesta ja autonomiaa.

Vapaus on kahtalainen käsite. Onko vapaus vapautta jostain vai vapautta johonkin? Taiteella on vapautensa. Taiteen ei tarvitse hoitaa, hoivata, eikä välttämättä haastaa, paljastaa tai sivaltaa. Laitoksissa kysymykset ovat erityisiä. Miksi tämä on taidetta eikä (taide)terapiaa? Taiteesta ei tarvitse olla hyötyä, sen ei tarvitse tuottaa muita lisäarvoja, vaikka syvästi uskon, että taide tuo mukanaan etiikkaa, se on osa ihmisarvoista saattohoitoa. Silti kohtaamisten muut arvot eivät poista taiteen itseisarvoa. Mutta ehkä taiteen vapaus ei ole taiteilijan vapautta.

Yksi ihminen pyysi minua kirjoittamaan viimeisen kirjeen rakkaalleen, sille jolle sanat eivät tule ulos. Kirjoitin sanelusta, kysyin lisää ja kirjoitin taas. Olin hyvässä käytössä. Tässä dialogissa minun näkemykseni siirtyy sivuun. Kynä kirjoittaa; syntyvä teksti on hänen kirjeensä, hänen rakkautensa. Kysyn jotain mutta vastaus on hänen metaforansa, hänen väsymyksensä,  hänen tarkat havaintonsa. Mieleeni nousee Mirkka Rekolan aforismi:

“Jos tahto on vapaa, voiko se olla sinun?”

Kun taide on vapaa, kuka silloin on vapaa? Kun ollaan syntyvän taiteen äärellä, kuka omistaa ja tietää sen suunnan, ketä tai mitä tulee kuunnella?  Olla taiteilija tarkoittaa tätä keskustelua, tätä vapaata tilaa, sanataiteellisen tilan luomista tähän kuolinvuoteen ääreen. Seuraavalla viikolla kirjoitan lisää kirjeitä, kysyn, kirjoitan, kuuntelen, kirjoitan taas.

Otso Kantokorpi kirjoittaa että Teatterikorkeakoulun tanssipedagogiikan professorin Eeva Anttilan mukaan hyvinvointikontekstissa toimiminen on yksi tapa vallata tilaa taiteelliselle toiminnalle uusista paikoista: ”Taiteilijan pitää yrittää myös vapauttaa itsensä. Täytyy muistaa, että kyse on aina diskursseista, joissa taiteilijan on otettava oma paikkansa ja löydettävä myös välitilat.” Ehkä laitostaide on vapauden kenttä myös, ei minun yksilönvapauteni, eikä sinunkaan, vaan tila olevalle ja tapahtumiselle. Vapautta johonkin yhteiseen. Parhaimmillaan vapaudessa yksilö muuttuu epäolennaiseksi, jotain putoaa pois.

Kantokorpi kysyy “Olisiko taiteen mahdollinen hyvinvointivaikutus juuri sen vapauden ansiota?“ Olen tässä mukana, kaikkineni, kun pidän taukoa vessassa, koska en kyyneliltäni halua jäädä käytävälle hoitajien katseiden alle. Olen mukana, vaikka parhaimmilla hetkillä koen vapautta itsestäni. Koen siirtyväni sivuun tapahtumisen tieltä.

“Vain se jonka kädet ovat vapaat, etkö tajua, voi ottaa kiinni.” M. Rekola

Lähteet:

Butters, Maija 2021. Haettu 3/2025. Saattohoitopotilas saa lohtua taiteesta ja luonnosta. https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/kulttuuri/saattohoitopotilas-saa-lohtua-taiteesta-ja-luonnosta

Haapalainen, Arttu. 2020. haettu 9.1.2025 https://taidetutka.fi/2020/tarvitseeko-hoitolaitoksissa-esitettavan-taiteen-olla-eettisempaa-kuin-muun-taiteen/ 

Kantokorpi, Otso. 2015. Miten arvokasta taide on? haettu 7.1.2025. https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/02/11/otso-kantokorpi-miten-arvokasta-taide

Kantokorpi, Otso 2015. Puhdasta, kasvatusta, terapiaa haettu 7.1.2025 https://alastonkriitikko.blogspot.com/2015/05/julkaistua-631-632-12-h-taidemaailmassa.html

Rekola, Mirkka. 1987. Tuoreessa muistissa kevät- aforistiset kokoelmat. Helsinki. WSOY.