Yhdessä syntyvästä taiteesta

teksti Veera Lehtola

Veera Lehtola on työskennellyt yhteisötaiteilijana saattohoidon parissa Framil ry:n Yhdessä- hankkeessa. Hankkeessa tutkitaan sitä, miten taide voi olla väline ihmisten välillä ja kehitetään monitaiteellisia konsepteja. Millaista on taiteellinen dialogi?

Kotimatkalla joulukuun neljännen päivän vino aurinko paistaa silmiin. Olen palaamassa Kaskenlinnan saattohoidon osastolta. Kun saavuin aamulla saattohoidon aika seisoi. Moni torkkui aamupalan jälkeen ja kuljin valvovien luo yksi kerrallaan. Halukkaiden kanssa vietin hetken kaksin. Kysyin, tahtoisitko jutella, tahtoisitko että kirjoittaisin sinulle? Runomuotokuvan? Tai jotain muuta, mitä kaipaisit? Miten voisimme kohdata sanoilla?

Kuuntelemisesta

Kirjoitin kaksi jäähyväiskirjettä. On kyse kohtaavasta kirjoittamisesta. Kuunteleminen ja kirjoittaminen on tapani olla saattohoidossa olevan ihmisen kanssa. Tällainen intiimi taiteen tekeminen ei aina avaudu sivusta seuraajalle. Täällä hoitajat ottivat minut vastaan lämpimästi ja kannustavat. Olen käynyt samalla osastolla useamman kerran. Olen ehtinyt kysyä apua ja keskustella. Hoitajat pyysivät että kannustaisin ihmisiä osallistumaan. “Meillä laitostutaan niin nopeasti, että vaikka kunto sallisi, potilaat ovat todella passiivisia”, eräs hoitaja totesi. Kaikki itse tekeminen on hyväksi ja tuo elämään merkitystä. Olen tuonut mukanani pastelliliituja ja ehdottanut kuvan tekemistä. Silti moni haluaa vain olla, puhua. Tulla kuulluksi ja saada lahjaksi tekstin.

Usein ihmisten vointi on saattohoidossa melko huono. Vaikka ihminen ei jaksaisi nousta sängystä, ollaan tiivistyneen ajan äärellä. Joskus ihminen tahtoo puhua kuolemasta suoraan. Minulle saa. Joskus sattuu. Silloin runo voi auttaa mielikuvatyöskentelyn muodossa. Kirjoitan ihmisille turvapaikkoja kaatosateeseen, lapsuuden kesään ja elokuiseen puutarhaan kultasateen alle. En yksin päätä mitä kirjoitan, teksti tapahtuu. Ihminen voi luoda mielikuvista uuden suunnan, runo saattaakin olla mielenmaisema tai sielun paikka. Hoitajat tuovat kaunista palautetta potilailta ja omaisilta. Runouden läsnäolo elämän sisältöä tuovana asiana tulee tunnustetuksi.  “Runosta voi saada uusia ajatuksia, ihan oivalluksia!”.

Yhteisötaiteilijana saan tutkia taiteen syntymisen prosessia. Täällä kirjoitan dialogisesti, kuunnellen. Metodi on kuulokuvaruno, jossa ihmistä haastatellaan jostain tietystä teemasta. Runon sanat ovat ihmisen omasta suusta. Tämä sanasanaisuus on dokumenttiteatterin väline. Taiteilija rakentaa sanasanaisen tekstin dramaturgian kysymysten ja editoimansa järjestyksen avulla. Yksittäiset sanat ja taivutusmuodot ovat tärkeitä. On arvo kirjata sanat autenttisesti, kuulla muoto, joka on sisältöä. Runossa muoto on aina sisältöä.

Hoivasta

Se mitä saattohoidossa teen, voitaisiin hyvinkin määritellä hoivataiteeksi. En kuitenkaan käytä sellaista termiä, puhun yhteisötaiteesta. Miksi? Nyt kun pakkanen on jäätänyt koiranputket pystyyn, kaipaan lohtua niin että tutisen. Jos taide soveltuu hoivaan, olkoon niin! Elämä on kuorinut minusta kopean kerroksen, jolle hoiva oli kirosana. Hoiva on tärkeää. Kuten koskettaminen, se jättää jäljen aina molempiin. Silti hoivataiteen määritelmä tuntuu itselleni väärältä.

On olennaista irrottaa taide hoivasta, kun se kohtaa hoitotyön laitoksessa. Olen tehnyt vuosien aikana paljon taidetta erilaisten ihmisten kanssa ja erilaisissa laitoksissa. “Miten taiteilijat uskaltavat rohkeasti olla taiteilijoita, vaikka menisivät hyvinvointikontekstiin?”, kysyy Otso Kantokorpi kirjoituksessaan Puhdasta, kasvatusta, terapiaa. Niin miten? Vastauksessa on kyse vapaudesta. Taide ei voi sitoutua olemaan hoivaa. Hoitotyölle on määritetty tavoitteet, säännöt, määräykset. Taide pakenee määritelmiä. Taiteen vapaus on asia, jota koen kuljettavani laitoskontekstiin. Minä en hoida. Minulla voi olla palveluita, yhteisötaiteilijoilla voi olla konsepteja, mutta taiteilija ei ole myyjä tai palvelija. Olen taideterapiaohjaaja ja näitäkin välineitä käytän, mutta tein samaa työtä jo ennen tätä terapeuttista tutkintoani. Dialogi on arvaamatonta. Taide voi hoivata, muttei voi taata mitään, sillä se on avointa.

Taiteesta ja vapaudesta

Kysymys taiteen vapaudesta on tässä kiinnostava. Mitä minä siis teen laitoksissa? Olen ja hämmennyn, kuuntelen, kysyn, kosken ja kyynellyn. Kuuntelen omia tunteitani, käyn dialogia toisen ihmisen kanssa itseäni kuunnellen. Kirjoitan kuulemaani, kokemaani ja katsomaani. Kirjoitan ihmistä kohti. Sitten vanhuksen kynnen repaleinen reuna vie huomion ja kynä pysähtyy, etsin sakset, leikkaan pistelevät kynnet. Kirjoitan kynsistä. Hetken voin hoitaa, mutta en ole hoitaja vaan nimenomaan taiteilija. Leikkaan kynnet koska voin ja koska se on tarpeen.

Olen koko aikuiselämäni kysellyt kutsumustani. Hetki sitten osastolla kuulin sanovani: “On erityistä tietää olevansa juuri oikeassa paikassa.” Tänään tiesin ja olin. Taide ja dialogi ovat kaksi kutsumustani. Yhdessä-hankkeessa etsimme taiteellisia kohtaamisen välineitä. Teen osastolla taiteilijan työtä ja omia taiteellisia päätöksiä. Saan antaa itsestäni mutta myös peilata kohdatulle ihmiselle häntä itseään, kuunnella ja olla yhdessä. Olen paikalla, mutta en minä ole siellä yksin. Kirjoitan sateisesta asfaltista, sitä halkovista lenkkareista pimeydestä, mökkirannan kaislikosta pakkasessa. Kirjoitan pihlajan alle kaatuneen miehen huudon. Kirjoitan myös itsestäni, itseni läpi, ihan omia sanojani jos ihminen on hiljainen ja jos hän niin toivoo. Kysyn millaisia sanoja kaipaat? Tuon mukanani oman käsialaani, mutta en aina kirjoita näin, tämä ei ole minun “tyylini”. Olen kirjoittanut runon lenkkimakkaralla ja fetasalaatilla koska toiselle se oli tärkeää.

Eräs kohtaamani ihminen pyytää minut luokseen vielä seuraavana päivänä ja tahtoo maksaa saamastaan runosta. Joku omainenkin on kysynyt mahdollisuutta osallistua keräykseen asiassa, jonka on kokenut tärkeäksi. Voisiko Framililla olla keräslupa? En tiedä. Mutta tärkeämpää on se, että ihmiset voivat osallistua myös ilman rahaa. Osallistua puhumalla ja avautumalla. En ota rahaa vastaan. Kerron että teen tätä työtä Taiteen edistämiskeskuksen avustuksella, eikä tämä maksa mitään. Kysyn tarvitsisiko hän vielä jotain ennen kuin lähden. “En minä tarvi mitään. Kyllä tämä oli tässä. Minä voin tämän laittaa hautajaisiini luettavaksi.”

Se tuntuu ihmeelliseltä. En mitenkään voi taata että tekstini ovat arvokkaita, lohdullisia tai hyviä. Tietenkin dialogissa on riskinsä. Saatan loukata. Kipeät asiat voivat tulla pintaan. Olen pelännyt että joku kokee jäävänsä ulkopuolelle, kun vanhus kertoo kauniisti jostakusta. Mutta myös ihmisten ylisuojeleminen on riski. “Ei meidän tavoitteemme voi olla ihmisten suojelu todellisuudelta, muistoilta tai ajatuksilta. Uskoisin, että laitoksissa olevilla ihmisillä on tarve keskustella näistä aiheista” toteaa kulttuurisen vanhustyön suunnittelija Jaana Ylänen.

Luen syntyneet tekstit aina ihmiselle ääneen. Ääneen lukeminen on kaunis ja vastuuttava tapa se tuo esiin sen miten teksti siirtyy ilmoille, kuuluville. Sen kautta voin tunnustella miten sen asettuu toisen ihmisen korviin. On oltava herkkä. Dialoginen teksti on valmis vasta kun molemmat kokevat että hetki on valmis. ”Puuttuuko tästä vielä jotain?”, “Noin sen kuuluu olla, kyllä se nyt on oikein.”

Yhteisötaiteen ja laitoksissa tehtävän taiteen tekijänä olen joutunut vastakkain ns. vapaan taiteen kanssa. Usein laitostaide nähdään sidosteisena, taidemaailma ainakin vapaalla kentällä, nimensä mukaisesti vapaana. Apurahoista, taiteen vapaudesta, itseisarvosta ja välinearvosta käydään kentällä paljon kulttuuripoliittista keskustelua. Taiteen vapaudella voidaan tarkoittaa mielipiteen vapauteen liittyviä kysymyksiä, vapautta poliittisista vaikuttimista, vapautta yhteiskunnallisen vallan palveluksesta.

Onko vapaus vapautta jostain vai vapautta johonkin? Taiteella on vapautensa. Taiteen ei tarvitse hoitaa, hoivata, eikä välttämättä haastaa, paljastaa tai sivaltaa. Laitoksissa kysymykset ovat erityisiä. Miksi tämä on taidetta eikä (taide)terapiaa? Taiteesta ei tarvitse olla hyötyä, sen ei tarvitse tuottaa muita lisäarvoja, vaikka syvästi uskon, että taide tuo mukanaan etiikkaa, se on osa ihmisarvoista saattohoitoa. Silti kohtaamisten muut arvot eivät poista taiteen itseisarvoa. Mutta ehkä taiteen vapaus ei ole taiteilijan vapautta.

Yksi ihminen on pyytänyt minua kirjoittamaan viimeisen kirjeen rakkaalleen, sille jolle sanat eivät tule ulos. Kirjoitin sanelusta, kysyin lisää ja kirjoitin taas. Olin hyvässä käytössä. Tässä dialogissa minun näkemykseni siirtyy sivuun. Kynä kirjoittaa; syntyvä teksti on hänen kirjeensä, hänen rakkautensa, hänen metaforansa, hänen väsymyksensä,  hänen tarkat havaintonsa. Mieleeni nousee Mirkka Rekolan aforismi:

“Jos tahto on vapaa, voiko se olla sinun?”

Kun taide on vapaa, kuka silloin on vapaa? Kun ollaan syntyvän taiteen äärellä, kuka omistaa ja tietää sen suunnan, ketä tai mitä tulee kuunnella?  Olla taiteilija tarkoittaa tätä keskustelua, tätä vapaata tilaa, sanataiteellisen tilan luomista tähän kuolinvuoteen ääreen. Seuraavalla viikolla kirjoitan lisää kirjeitä, kysyn, kirjoitan, kuuntelen, kirjoitan taas.

Otso Kantokorpi kirjoittaa että Teatterikorkeakoulun tanssipedagogiikan professorin Eeva Anttilan mukaan hyvinvointikontekstissa toimiminen on yksi tapa vallata tilaa taiteelliselle toiminnalle uusista paikoista: ”Taiteilijan pitää yrittää myös vapauttaa itsensä. Täytyy muistaa, että kyse on aina diskursseista, joissa taiteilijan on otettava oma paikkansa ja löydettävä myös välitilat.” Ehkä laitostaide on vapauden kenttä myös, ei minun yksilönvapauteni, eikä sinunkaan, vaan tila olevalle ja tapahtumiselle. Vapautta johonkin yhteiseen. Parhaimmillaan vapaudessa yksilö muuttuu epäolennaiseksi, jotain putoaa pois.

Kantokorpi kysyy “Olisiko taiteen mahdollinen hyvinvointivaikutus juuri sen vapauden ansiota?“ Olen tässä mukana, kaikkineni, kun pidän taukoa vessassa, koska en kyyneliltäni halua jäädä käytävälle hoitajien katseiden alle. Olen mukana, vaikka parhaimmilla hetkillä koen vapautta itsestäni. Koen siirtyväni sivuun tapahtumisen tieltä.

“Vain se jonka kädet ovat vapaat, etkö tajua, voi ottaa kiinni.” M. Rekola

Lähteet:

Haapalainen, Arttu. 2020. haettu 9.1.2025 https://taidetutka.fi/2020/tarvitseeko-hoitolaitoksissa-esitettavan-taiteen-olla-eettisempaa-kuin-muun-taiteen/

Kantokorpi, Otso. 2015. Miten arvokasta taide on? haettu 7.1.2025. https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/02/11/otso-kantokorpi-miten-arvokasta-taide

Kantokorpi, Otso 2015. Puhdasta, kasvatusta, terapiaa haettu 7.1.2025 https://alastonkriitikko.blogspot.com/2015/05/julkaistua-631-632-12-h-taidemaailmassa.html

Rekola, Mirkka. 1987. Tuoreessa muistissa kevät- aforistiset kokoelmat. Helsinki. WSOY.