Kuulokuvarunossa taiteilija keskustelee yhden ihmisen kanssa joko jostain sovitusta teemasta tai kohdatun ihmisen sen hetkisistä tarpeista käsin.

Taiteilija kirjaa ylös puheen tärkeät ajatukset, puhujan käyttämät kiinnostavat ilmaisut ja esittää syventäviä sanataiteellisia kysymyksiä. Kuunneltuaan kirjoittaja editoi puheen runoksi ja lukee valmiin runon puhujalle ääneen. Valmis runo on kuulluksi tulemisen lahja saajalleen.

Olennaista on tekstin sanasanaisuus, se että runo rakentuu puhujan omalle ilmaisulle, tuo esille puhujan omat ajatukset ja oman äänen. Konseptia on kehitetty vanhustyössä ja mm. saattohoidon osastoilla.

Kuulokuvaruno voi pohjata mielikuvatyöskentelyyn, niin että yhdessä keskustellen rakennetaan esimerkiksi sielun maisemia, suojapaikkoja tai kirjeitä maailman erilaisille ihanille asioille.

Kuulokuvarunoja voidaan toteuttaa myös pienryhmäkeskusteluna, niin että tietystä teemasta tehdään yhdessä yhteinen runo, joka kootaan, kirjoitetaan ja  kuullaan yhdessä. Näin moni pääsee jakamaan ajatuksiaan vaikkapa kasvusta, syksystä, hellyydestä, tuulesta, talvesta tai mistä tahansa valitusta aiheesta. Kuulokuvarunoilla voidaan esimerkiksi elää mukana vuoden kierrossa.

Kuulokuvaruno on kahden ihmisen välinen intiimi ja kunnioittava taidetapahtumia, jotka sopii monen kuntoisille ihmisille.

Kohtaavassa kirjoittamisessa olennaista on että kohtaamisesta jää jälki, konkreettinen tekstilahja, johon ihminen ja hänen läheisensä voivat myöhemmin vielä tutustua ja palata uudelleen keskustellen.