teksti Seija-Leena Salo

Yhteisötaide kuulostaa siltä, että ollaan porukalla, ja niin joskus ollaankin. Mutta Framilin Yhdessä-hankkeessa ollaan enimmäkseen kahden kesken. Yhteisö on vanhusten asumispalveluja tarjoava laitos, jonne astun sisään ja tuon taiteen mukanani asukkaiden huoneisiin asti. Tuon, jos asukas kutsuu minut sisään, kun koputan. Kerron, kuka olen ja millä asialla liikun. Jään, jos saan luvan. Yleensä saan.

Syy voi olla yksinkertainen: “Täällä on täys ylöspito, mutta yksi puuttuu: Ei oo kaveria.” Asukkaat kaipaavat seuraa, kohtaamista, jotakuta, jolla on aikaa. Yhteisötaiteilijalla on. Kahdenkeskisyyteen ja dialogisuuteen keskittyvässä hankkeessamme olemme priorisoineet kohtaamisten laatua, ei määrää.

Yhdessä on dialogisen taiteen kehittämishanke. Grant Kesterin luomalla dialogisen estetiikan käsitteellä, kuten Johanna Tuukkanen kirjoittaa, voidaan tarkoittaa taidetta, joka syntyy kohtaavan dialogin pohjalta tai kuvata myös vuorovaikutusta taiteen tapahtumapaikkana, itse dialogin esteettisyyttä. Tuntuu vaikealta paikantaa, missä taide on tarkalleen tapahtunut, kun olen vieraillut vanhusten luona Yhdessä-hankkeessa. Taide on yhtä aikaa kaikkialla eikä missään. Taide on lähtökohta ja päämäärä samalla kun se on ennen kaikkea vapaa mahdollisuuksien tila. Veera Lehtola kirjoittaa taiteen vapaudesta Yhdessä-hankkeessa syntyneessä omassa tekstissään. Minä olen ajatellut aihetta nyt joustavuuden käsitteen kautta, ja hahmottelen tekstissäni joustavuutta sekä yhteisötaiteilijan että dialogisen taiteen ominaisuutena.

Kun astun sisään tuntemattoman ihmisen huoneeseen, joustavuutta tarvitaan jo, kun kysyn, saako tulla. Voi olla, että en saa. Se, että kysymykseeni saa vastata ei, on mahtavaa. On etuoikeus, että voin kunnioittaa asukkaiden itsemääräämisoikeutta mutkattomasti. Ei ole painetta saada hoitotoimenpidettä tehtyä, kierrosta suoritettua loppuun. Kunnioittava kohtaaminen voi olla ehdotuksen ja siitä kieltäytymisen mittainen. Se on kaunista, mutta vaatii joustavuutta kääntää tarvittaessa suuntaa, kun on päättänyt kulkea kohti. Seuraavan oven avautuessa on taas aika suuntautua kohti uutta tuntematonta.

Jos saan kutsun jäädä asuinhuoneeseen, tarvitsen seuraavaksi hyvin käytännöllistä joustavuutta. Joka kerta etsin vanhuskeskusten eri tavoin ahtaista huoneista paikkaa, johon asettua tasavertaiseen ja luontevaan dialogiin asukkaan kanssa. Yleensä huoneissa on vähintään yksi tuoli, mutta usein tuolilla on asukkaan henkilökohtaisia tavaroita. Dialogi alkaa kohtaamiseen toimivan tilan rakentamisesta. “Joo, laita se nalle vaan lattialle”, ohjasi yksi asukas, kun ainoan tuolin oli vallannut jättimäinen nallekarhu. Yhteisötaiteilijat menevät toisten tiloihin, ja tilallinen joustaminen voi olla sekä sopeutuvaa että inspiroituvaa tilalähtöisyyttä. Tila voi antaa avaimia toisen maailmaan. Vanhuksen asuinhuoneessa prosessi voi lähteä liikkeelle jostakin asukkaalle tärkeästä esineestä, kirjasta, käsityöstä.

Jo paikkaa etsiessä alkaa sosiaalinen joustaminen. Useimmiten molemmat osapuolet, huoneen asukas ja taiteilijavieras, joustavat toisiaan kohti. Tunnustelemme toisiamme, etsimme kohtaamispintaa. Moni on alkuun ainakin hieman varautunut. Se on ymmärrettävää: Vieras on astunut huoneeseesi. Hän ei ole perhettä eikä hän ole hoitaja, ei lääkäri, ei pappikaan, ei kai? Mitä hän tahtoo? Minä en tahdo mitään tiettyä. Astuessani dialogisella asenteella asukkaan huoneeseen, astun kehkeytyvään prosessiin, jolla on monta mahdollista lopputulosta. Mutta lämmittely on minun vastuullani, jos sitä tarvitaan. Minä olen aloitteen tekijä ja kohtaaminen on minun työtäni. Työkseni säädän tuntosarvet herkille ja joustan kohti toisen taajuuksia. Syntyykö luottamus helppojen puheenaiheiden kautta, tarvitaanko huumoria, tuonko jotakin omasta elämästäni siihen? Millä syvyydellä kohtaaminen on meille mahdollista tänään?

Aina ei ole tarvetta tunnusteluun. Kaikille ei ole edes niin väliä, kuka vierailija on. On vaan niin paljon sanottavaa, joka on odottanut kuulijaansa. Silloin joustaminen on siirtymistä syrjään, tilan luomista. Jos kohtaamani ihminen tietää, mitä tahtoo tai tiedostamattaankin ottaa toimijan roolin, minä voin antaa sen tapahtua. Voin luopua agendoista ja kuunnella. Ehkä kirjoitan ja annan jotakin kuulemastani takaisin. Mutta ensin minä olen se, joka kuuntelee.

Joku taas odottaa minulta ohjelmaa. Kun olen sanonut, että hei, olen taiteilija, voi joskus olla vaikea ymmärtää, että taide ei olekaan mitään valmista. Tai jos laitoksessa asuvan sanat alkavat jo olla hukassa, on helpompaa, jos toinen määrittää sisällön. Muistin hapertuessa, omavaltaisuuden vähentyessä ja laitoksen aikataulujen raamittaessa elämää, voi myös pikkuhiljaa alkaa toivoa, että joku muu sanoo, mitä nyt tapahtuu. Laitostuminen passivoi. Minä kutsun toimijuutta, lempeästi. Usein mukanani on joitain inspiraatiomateriaaleja, jotka saatan kaivaa esiin heti tai myöhemmin. Olen tuonut mukanani pihani kasveista istuttamani kukkivan miniatyyrikevään, kerälle kierretyn elämän punaisen langan, kokoelman kirpputorilta löytämiäni kultareunaisia kermakkoja tai rullattuja Turun karttoja.

Käyttämäni taiteelliset välineet siis joustavat. Kuulevien korvien ja inspiraatiovälineiden lisäksi mukanani kulkee tunteva, liikkuva ja koskettava ruumis sekä yleensä myös kynä ja paperia. Usein keskustelu on kohtaamisen keskiössä, mutta joskus jompikumpi puhkeaa hetkessä lauluun, joskus liikkeeseen. Ja jos kohtaamisesta syntyy teksti, kuten useimmiten käy, saatan astua esiintyjän rooliin, ehkä pistää teatteriksikin. Joskus vain luen, palautan kertojan tarinan hänelle. Usein valmiin runon esittäminen – tapahtui se sitten yksinkertaisesti lukien tai esiintymisellä revitellen – luo jaetun merkityksellisyyden tunteen. “Viisaita sanoja”, sanoi kerran asukas omista sanoistaan, joita ei enää muistanut itse hetkeä aiemmin sanoneensa.

Taiteilijana voin liikkua joustavasti myös todellisuuksien rajamailla. Nykyisin suurin osa vanhusten asumispalveluiden asukkaista on jollakin tavalla muistisairaita. Voin kuunnella, innostua ja koskettua tarinoista tietämättä, mikä niistä on totta hoitohenkilökunnan tai asukkaan läheisten tietämän mukaan. Kuuntelen ottamatta kantaa, mutta valitessani, mitä kirjoitan paperille, käytän silloin tällöin paljon eettistä pohdintaa. Kirjoittaessani lausutut sanat paperille vahvistan jotakin. Jätän jäljen, jolla voi olla vaikutuksia lyhyen yhteisen hetkemme jälkeenkin.

Siksi joudun pohtimaan, kirjoitanko tarinan, jonka osalta olen epävarma, missä määrin todellisuus on sekoittunut harhoihin, etenkin, jos tarinassa on traumaattiselta tuntuvaa sisältöä. Joskus tulee vaikutelma, että omaelämäkerralliseen tarinaan on sekoittunut dramaattisia tapahtumia vanhukselle päivittäin seuraa pitävästä televisiosta. Dialogisen taiteen kohtaamisessa todellisuus voi laajentua joustavasti, eikä kertoja ole tilivelvollinen kenellekään. Mutta minä teen taiteilijana eettistä, taiteellista ja henkilökohtaista harkintaa siitä, millainen jälki kohtaamisesta jää. Valintojani ohjaa voimavarakeskeinen asenne.

Osa vanhuskeskuksen asukkaista ei pysty kommunikoimaan sanoin ollenkaan. Kommunikaatio voi tapahtua moniaistisesti ja kaksi valtavan tuntoelimen peittämää ruumista voi kohdata myös kosketuksen kautta. Mutta jos sanat puuttuvat, kohtaamani ihminen ei välttämättä pysty vastaamaan kysymykseen: “Saako koskettaa?”. Kun kommunikaatio perustuu ruumiilliseen vuorovaikutukseen, kosketukseen, liikkeeseen, aistimiseen, täytyy antautua epävarmuuteen ja luottaa omaan herkkyyteen, kykyyn lukea toisen suostumusta. Suostumuksellisuuden periaatteesta en voi joustaa, mutta ehkä varmuuden vaatimuksesta voin. Voiko koskettaminen kaikessa epävarmuudessaan sittenkin olla mahdollisuus ymmärtää toista hieman syvemmin sen sijaan, että valitsisin varman: etäisyyden, erillisyyden?

Etäisyys, erillisyys ja yksinäisyys ovat yhteiskunnallisella tasolla ikääntyvään väestöön liittyvä kollektiivinen kipukohta. YLEn artikkelin mukaan kolmasosa ikäihmisistä kokee yksinäisyyttä. Uskaltaisin arvioida, että laitosvaiheessa yksinäisyyttä kokevien osuus on suurempi. YLEn artikkelissa lainataan sosiaaligerontologian tutkija Jari Pirhosen  sanoja: “Osa iäkkäistä kokee vahvasti, että me vanhat olemme syrjään heitettyjä, vähän irrallaan tästä touhusta. Tunne, ettei enää kelpaa tai ei kuulu tähän systeemiin, on lisääntynyt”. Dialogisen taiteen hetkessä pyrin asemoimaan itseni taiteilijana niin, että osallistuja – tässä tapauksessa vanhus – on kohtaamisen keskiössä. Hänen ajatuksensa, tunteensa, tarinansa ja kiinnostuksenkohteensa ovat tärkeitä. “On niin mukava keskustella, kun on joku, joka ymmärtää, vaikka ei olekaan tehnyt maataloustöitä”, oli hauskasti muotoiltu ja paljon kertova virke, jonka kuulin kerran hyvästejä jättäessäni.

Kuulluksi ja kohdatuksi tulemisen kokemus synnyttää usein toiveen jälleennäkemisestä. On kipeää, etten voi luvata palata; että siinä hankkeen raamit eivät jousta. Voin tarjota kenties nyt-hetkessä syvästi läsnäolevan ja arvostavan kohtaamisen, mutta en jatkuvuutta, koska Yhdessä-hankkeelle myönnetyt resurssit ovat rajalliset. Kun tulen elämänkokoisen ihmisen ja kohtaamisen kaipuun koskettamaksi, työajan rajallisuus sattuu. Ongelman ytimessä eivät kuitenkaan ole taiteilijan tunteet vaan rahoituksen sirpaleisuus. (Yhteisö)taiteen näkeminen osana ikäihmisten täysipainoista elämää ja sen konkreettinen arvostaminen istuttamalla se sote-alan rakenteisiin myös budjettitasolla mahdollistaisi pitkäjänteisemmän, vaikuttavamman työskentelyn.

Yhteisötaiteilija joustaa monin tavoin mahdollistaakseen lämpimiä kohtaamisia kylmien realiteettien keskellä. Pelastajaviittaa taiteilijan on kuitenkin turha kantaa. Puolen tunnin tai tunnin kohtaaminen ei ratkaise laitoksessa asuvan vanhuksen yksinäisyyttä. Tuskin säännöllisempikään vierailu. Lopulta hoitohenkilökunta on se, joka kannattelee asukkaan sosiaalista arkea. Yhteiskunnan tulisi panostaa hoitotyöhön resursseja, jotta henkilökunnalla olisi enemmän aikaa kohdata asukkaita ja kehittää asumisyksiköiden yhteisöllisyyttä.

Yhteisötaiteilijan mahdollisuus tarjota aikaa ja arvostavaa kohtaamista ei saa olla harvinaista luksusta. Mutta dialogisen yhteisötaiteen mahdollisuudet alkavat uskalluksesta heittäytyä myötäelävään kohtaamiseen hetkellisyydestä huolimatta, jäähyväisiä pelkäämättä. Nyt Yhdessä-hankkeen tullessa päätökseen, tunnustelen koettua haikeasti. Olen itse saanut tuntea elämää kokeneiden ihmisten läsnäolon ja arvostuksen ja kuullut alun monesta kutkuttavasta ja koskettavasta jatkokertomuksesta. Irrottautuminenkin vaatii joustamista, on suostuttava siihen, että tarinat jäävät kesken. Projektiluontoisesti järjestäytyvän työn keskellä vapaan taiteilijan joustavuus on myös kykyä tislata luopumisen tuskasta kiitollisuutta ja epävarmoista tulevaisuudennäkymistä uusia suunnitelmia.

Lähteet:

Lehtola, Veera 2025, haettu 30.5.2025  https://framil.fi/yhdessa-syntyvasta-taiteesta/

Tuukkanen Johanna, Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu 2019, haettu 30.5.2025 https://disco.teak.fi/yhteiso-ja-taide/3-osallistumisesta-dialogiin-taiteen-taitelijakasityksen-seka-osallistumisen-tunnistamisesta-dialogisessa-estetiikassa/

Leena-Kaisa Laakso ja Heidi Kanonen, YLE 2022, haettu 16.6.2025  https://yle.fi/a/74-20001850