teksti Johanna Latvala
Olen koulutukseltani kuvataidekasvattaja ja nukketeatteritaiteilija. Teen taiteilijan työtä useimmiten esittävän taiteen kontekstissa, lavastajana, ohjaajana tai esiintyjänä. Silloin tällöin teen myös yhteisötaiteilijan työtä – dialogisia teoksia, joiden keskeisimpänä muotona ja välineenä on teoksen kokijan ja taiteilijan välinen kohtaaminen.
Nyt olen mukana Framil ry:n Yhdessä -hankkeessa, jossa dialogista taidetta toteutetaan sotealan laitoksissa ja yhdistyksissä. Olen suunnitellut hanketta varten uuden dialogisen taiteen konseptin, jossa kysyn, minkä muiston tai kokemuksen osallistuja haluaisi säilöä vanhanaikaiseen lasipurkkiin. Vierailen konseptin kanssa mielenterveysyhdistyksellä. Mukanani on valikoima purkkeja ja tarvikkeita niiden tuunaamiseen: etikettejä, monen värisiä ruudullisia ja pilkullisia liinoja purkkien kansiksi, nauhoja liinojen sitomiseen – kaikenlaista katseltavaa ja kosketeltavaa, ajatuksia herättävää. Säilykkeen valmistaminen voi (tarvittaessa) toimia konkreettisena kehyksenä kohtaamiselle ja keskustelulle.
Kohtaamisille varaamamme päivä on yhdistyksen avoimissa tiloissa yllättävän hiljainen. Pitkään aikaan kukaan harvoista paikalla olijoista ei halua tulla osallistumaan teokseen. Heillä on vapaus olla osallistumatta. “Kunnioittava kohtaaminen voi olla ehdotuksen ja siitä kieltäytymisen mittainen”, kuten Yhdessä -hankkeessa työskentelevä kollegani Seija-Leena Salo kirjoittaa. Tilanteeseen voi vaikuttaa sekin, että konseptini on vielä aika tuore. En ole vielä oppinut sanoittamaan sitä tavalla, joka saisi erilaisista taustoista tulevat kuulijat sekä kiinnostumaan että rohkaistumaan mukaan. Usein osuvin tapa sanoittaa konseptia löytyy vasta kymmenien kohtaamisten myötä, yhdessä kokijoiden kanssa – dialogissa, kuten dialogisen taiteen luonteeseen sopii.
Käytyäni pienen neuvonpidon yhdistyksen toiminnanjohtajan kanssa päätän luopua kahdenkeskisiä kohtaamisia varten varatusta intiimistä kokoushuoneesta ja siirtyä tarvikkeineni yhdistyksen avoimeen kahvihuoneeseen – josko joku kiinnostuisi kohtaamisesta nähtyään, ettei siinä tapahdu mitään pelottavaa, pohdimme. Olen hyvilläni siitä, että minulla on mukanani jonkinlaista tarpeistoa – näytän tunnistettavammin taiteilijalta, kun minulla on esillä objekteja. Puuhailen purkkieni kanssa, vaikkei niissä oikeastaan olisi mitään valmisteltavaa. Ajattelen, että puuhailuni seuraaminen voisi rikkoa jäätä. Joku kysyykin: “Onko tuo sun työ, jolla sä elät?” Kerron, että valtaosin työskentelen lavastajana, mutta välillä teen tällaisia taidekohtaamisia. Pikku hiljaa muutama paikalla oleva ihminen kiinnostuu keskustelemaan kanssani. Keskustelu tuntuu merkitykselliseltä, syntyy kohtaamisia, joiden vuoksi oikeastaan tulinkin. Mietin, yrittäisinkö jotenkin johdatella tilannetta kohti suunnittelemaani taiteellista kehystä vai olisiko syytä luopua siitä kokonaan. Mietin, mitä lisäarvoa taiteella voisi tilanteessa olla, kun ihmiset ovat kiinnostuneita ennen kaikkea keskustelemisesta. Ajatus taiteilijan roolista ja paine sen käyttämisestä tuntuu jopa ylimääräiseltä, jäykältä ja ennalta päätetyltä suunnalta muuten avoimelle tilanteelle. Sitten yllättävä tapahtuma tarjoaa kehyksen taiteelle. Toisen keskustelukumppanini puhelin soi ja toinen jää kanssani kaksin. Kysyn, haluaisiko tämä odotellessaan valmistaa itselleen purkin. Saan myönteisen vastauksen – keskustelu on selvästi toiminut lämmittelynä.
Taiteellinen kehys, vaikkakin hyvin yksinkertainen, muuttaa tilannetta selvästi. Emme ehkä muuten ole vielä niin tuttuja, että keskustelussa voisi luontevasti olla hiljaa. Taide, joka paikalle ilmaantuu, on kehystettyä hiljaisuutta. Ehdotan, että keskustelukumppanini voi rauhassa ottaa haluamansa pituisen hetken ja katsella sisäänpäin, kuulostella, minkä kokemuksen hän ehkä haluaisi tallettaa purkkiin tai halutessaan silmäillä tuomiani materiaaleja, josko jokin niistä toisi mieleen asian, jonka äärellä hän haluaisi olla. Hän tietää pian, mitä haluaa säilöä ja kertoo tuosta kokemuksesta minulle. Myös sopivat materiaalit purkin rakentamiseen löytyvät. Kohtaaminen kestää vain saman verran kuin paikalta poistuneen keskustelukumppanimme puhelu, mutta tuntuu, kuin olisimme jakaneet yhdessä jotakin erityistä, käyneet hetken verran jossain toisaalla.
Dialogisessa taiteessa dialogi itsessään nähdään esteettisenä ja taiteilijan ja osallistujien välisestä yhteistyöstä ja dialogista syntyvät taideteokset voivat olla hyvinkin aineettomia. Johanna Tuukkanen kirjoittaa: ”Dialogia ei tässä yhteydessä ymmärretä vain verbaalisena keskusteluna, vaan yhtä lailla kehollisena, ei-sanallisena vuorovaikutuksena. Mikä tahansa keskustelu ei kuitenkaan ole taidetta. Olennaista on taiteilijan kyky katalysoida emansipatorisia oivalluksia dialogin kautta.” (Tuukkanen, 2019)
Jään pohtimaan, tapahtuiko edellä kuvaamassani kohtaamisessa emansipatorinen, vapauttava oivallus. Vaikka tällä kertaa syntyi myös kohtaamisesta muistuttava lasipurkki, on kohtaamisen taiteellinen ydin ainakin itselleni jossakin muualla. Kun lasipurkkien äärellä käymästämme keskustelusta tuli hetkeksi taidetta, olimme kokijan kanssa yhdessä hiljaa ja sitten hän sai idean, tiesi, minkä äärellä haluaa olla. Dialogisena taiteilijana olen saanut todistaa tuon kaltaista tapahtumaa monia kertoja. Kenties ne ovat olleet tämän työn hienoimpia hetkiä. Yhtäkkiä jaettuun hiljaisuuteen nousee jotakin, mikä on osallistujalle merkityksellistä. Usein ennen oivallusta läsnä on ollut itsellekin taiteellisista prosesseista tuttu pelko – mitä, jos en keksi mitään? On erityistä nähdä pelon vaihtuvan iloksi ja ihmetykseksi. Idean nouseminen alitajunnasta tuntuu lahjalta. “En arvannut, että juuri tämä asia tulisi mieleen”.
Elokuvaohjaaja David Lynch vertaa luovaa prosessia kalastamiseen. “Ideat ovat kuin kaloja.” Jos haluaa saada kalan, ei voi tehdä muuta kuin istua hiljaa ja kärsivällisesti odottaa, että kala tulisi luo. “Et voi tehdä kalaa, voit vain saada sen.” Kun vertaan dialogisen taiteen prosesseja muilla taiteen alueilla toimimiseen, tuntuu dialogisen taiteen äärelle tuleminen jopa siltä, kuin minun täytyisi riisua yltäni suurin osa siitä taiteilijan ammattitaidosta, jonka varassa muualla toimin. Ihan kuin monet taidemaailman konteksteissa tarvittavat roolit ja käsitteet olisivat kohtaamisen tiellä. Se kerros taiteilijuutta, joka jää ylleni eikä tunnu ylimääräiseltä yhteyden herkimmilläkään alueilla, on kokemukseni luovasta prosessista, istumisesta hiljaa tuntemattoman äärellä; kokemukseni siitä, mitkä asiat estävät luovuutta tai mitkä voivat rohkaista siihen. Minulle keskustelusta tulee dialogista taidetta, kun luova prosessi käynnistyy. Joissakin prosesseissa tuota esiin noussutta muotoillaan yhdessä, joissakin vain todistetaan. Eri tyyppisissä teoksissa syntyy varmasti erilaisia emansipatorisia oivalluksia. Se, mitä kohti itse haluan taiteellisissa dialogeissa useimmiten kulkea ja mille kehystää tilan, on juuri tämä: luova prosessi ja dialogi tuntemattomasta nousevien asioiden kanssa.
Kun kutsun toista ihmistä kanssani dialogisen taiteen prosessiin, kutsun häntä jonkin tuntemattoman äärelle. Tuntematon on kohtaamisessa läsnä monilla tasoilla – usein jo siinä, kun esittelen itseni ja esitän kutsun. Vain harva kohtaamani ihminen tuntee valmiiksi käsitteitä dialoginen taide tai yhteisötaide – itsellänikin on edelleen vaikeuksia löytää yleispätevää sanallista määritelmää. Kohtaamisissa ei toki ole olennaista jäädä määrittelemään käsitteitä, mutta eettisyyden kannalta olennaista on pystyä kertomaan prosessista kuulijalle siten, että tämä ymmärtää, mihin suostuu lähtiessään mukaan. Usein dialogeissa syntyy ihan uusia kieliä, tapoja sanoittaa prosessia ymmärrettävästi ja olennaisilta osin juuri meidän kahden ihmisen välillä. Jokaisessa kohtaamisessa dialoginen taide saa ainutkertaisen ilmenemismuotonsa, joka on ennalta tuntematon myös minulle.
Anna Jussilainen kirjoittaa: “Taide voi olla avain tuntemattomaan ja vaatia uskallusta olla tuntemattoman äärellä. Se ei välttämättä tuota vain hyvää oloa, vaan sisältää myös kriittistä pohdiskelua ja mahdollisesti kriisejäkin… Epämukavuuden ja turhautumisen äärellä oleminen voi olla tärkeä osa uusien näkökulmien saavuttamista…. Osa taiteilijan ammattitaitoa on kuitenkin tunnistaa, mihin asti hän voi eettisesti ja turvallisesti osallistujat johdattaa.” (Jussilainen, 2019).
Halu ja vastuu olla tuntemattoman äärellä eettisesti ja turvallisesti haastaa dialogisen taiteilijan reflektoimaan omaa ammattitaitoaan jokaisen kohtaamisen jälkeen. Tämän ammattitaidon tunnistaminen tuntuu erityisen herkältä ja hitaalta, usein myös yksinäiseltä puuhalta: Kohtaamiset, joissa olen havaintoja ammattitaidostani tehnyt, ovat erittäin luottamuksellisia ja olen itse ollut ainoa paikallaolija, joka voi tarkastella niitä ammatillisesta näkökulmasta. Yksi Yhdessä -hankkeen merkittävimpiä osa-alueita onkin ollut dialogisessa taiteessa tarvittavan ammattitaidon reflektoiminen yhdessä kollegoiden ja sotealalla toimivien yhteistyökumppaneiden kanssa, tätä tekstiä laatiessa lisäksi suhteessa dialogisesta taiteesta kirjoittaneisiin taiteilijoihin.Yhdessä -hankkeessa olemme myös testanneet toistemme suunnittelemien dialogisen taiteen konseptien toteuttamista sekä taiteilijan että kokijan rooleissa. Konseptiin on pyritty auki kirjoittamaan kaikki kohtaamisen rungon – tai kuten mieluummin sanon: kehyksen – kannalta olennainen, kaikki se, mitä dialogisen taiteilijan täytyy konseptia toteuttaessaan osata. Silti teokset varioituvat konseptia toteuttavan taiteilijan mukaan valtavasti. Jokainen käyttää kohtaamisessa omaa persoonaansa, tai ottaa dialogiseen taiteilijuuteensa elämänkokemuksestaan kulloinkin tarvitsemansa ainekset. Dialogisen taiteilijan ammattitaitoa reflektoidessa ei ammattitaitoa ja persoonaa ole kovinkaan helppoa erottaa.
Kun muistelen eri teosten kautta syntyneitä kohtaamisia kymmenten ihmisten kanssa, huomaan, että teosten ytimessä olevan yhteyden rakentamiseen olen tarvinnut ja käyttänyt melkein kaikkea, mitä osaan, taiteilijana tai ihmisenä – yhtä lailla kokemuksia taiteellisista prosesseista kuin ihmisten kohtaamisesta. Dialogisen taiteilijan ammattitaito lomittuu siihen ja suuntautuu sen varassa, millainen vuorovaikuttaja muutenkin olen. Kuten Jussilainen toteaa, dialoginen taide laajentaa taiteilijalta vaadittavaa ammattiosaamista uusiin suuntiin. Tarvitaan kommunikointitaitoja, kuuntelua, empatiaa ja kykyä ottaa muiden näkemyksiä huomioon yhteisissä prosesseissa (Jussilainen, 2019).
Erityisesti hankalimmat kahdenväliset tilanteet, joissa on käyty epämukavuuden alueilla ja onnistuttu tulemaan sieltä pois, on ratkaistu vähintään yhtä paljon ihmisyyden kuin taiteilijuuden avulla. Toki pyrin luomaan kohtaamisiin tietoisesti turvallisuutta mm. taiteen prosesseista tutuin etäännyttämisen keinoin: kehystämällä, rajaamalla ja ohjaamalla huomiota “teokseen”, joka on tarvittaessa kummastakin kohtaamiseen osallistuvasta ihmisestä erillinen, oma elementtinsä. Käytän siis välineitä, jotka Jussilainen näkee (dialogisen) taiteilijan keskeisiksi työkaluiksi: taitoa “luoda raameja ja kompositioita” (Jussilainen, 2019). En kuitenkaan koskaan voi ennalta tietää, mitä kohtaamisessa esittämäni kysymykset nostavat esiin. Usein dialogisen taiteen tarkkoja määritelmiä pakeneva ja sikäli rooliodotuksista vapaampi tila tuntuu kutsuvan esiin yllättävänkin intiimejä aiheita.
20 vuotta yhteisötaiteilijana toiminut tanssija Pia Lindy kutsuu yhteisötaiteilijan työtä runollisesti “sumussa tanssimisen taidoksi”. Termi kuvaa hänen kokemustaan ”työskentelystä taiteilijana ympäristöissä ja tilanteissa, joissa monenlaiset ajattelu- ja toimintakulttuurit kohtaavat samaan aikaan ja sekoittuvatkin. Sumussa tanssimisen taito tukee ajatusta ei-tietämisestä ja rohkaisee kysymään: Kuinka taiteilijana heittäydyn luovan prosessin pyörteisiin uudenlaisissa tilanteissa ja moniammatillisissa työryhmissä menettämättä omaa elävää suhdetta taiteeseen?” (Lindy, 2019).
Oma elävä suhteeni taiteeseen on nimenomaan suhdetta tuntemattomaan. Olen kiitollinen Lindyn sanoista, jotka johdattivat minut dialogisessa taiteilijuudessani tällaisen ytimen äärelle ja inspiroivat minuakin kirjoittamaan aiheesta. Lindy jatkaa: “Kuinka… sietää taiteen tekemiseen olennaisesti liittyvää epävarmuutta ja jopa edellyttää sitä, ehdottaa sitä toisille? Voiko taiteilija juuri tuoda yhteiseen prosessiin luovuuden kannalta tarpeellista tuntematonta, sumua, tai pitääkö taiteilijan joskus itse olla se sumu?”
Palaan uuteen dialogisen taiteen konseptiini, jossa säilötään tulevaisuuden varalle tärkeitä muistoja ja oivalluksia. Valmistan dialogisen taiteilijan työkalupakkiini muutaman säilykkeen, kollegoilta lainattuja reseptejä mukaillen: “Luovuuden kannalta tarpeellista sumua”, “Kehyksiä ja kompositioita” ja “Kalastajan hiljaisuutta”.
Lähteet:
Jussilainen, Anna. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu, 2019, haettu 30.11.2025
https://disco.teak.fi/yhteiso-
Lindy, Pia. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu, 2019, haettu 30.11.2025
Lynch, David. Haettu 30.11.2025
https://www.youtube.com/watch?
Lynch, David. Catching the Big Fish. Meditation, Consciousness and Creativity. Tarcher, 2006.
Salo, Seija-Leena. 2025, haettu 30.11.2025
https://framil.fi/
Tuukkanen, Johanna. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu, 2019, haettu 30.11.2025