Kirj. Elviira Davidow

Olen pääosin Suomessa työskentelevä taiteilija ja aktivisti. Sekoitan usein taiteeni ja elämäni kirjavaksi silpuksi, jonka keskeltä välillä löydän valtaisia kirkkauden hetkiä ja välillä katoan höyryjunan sokkeloisiin vaunuihin.

Identifioin itseni eniten esiintyjäksi ja kuvittajaksi jolle tarinankerronta ja varjoteatteri ovat omimmat elementit. Viihdyn suurten yleisöjen edessä, sekä kahdenkeskisissä kohtaamisen tiloissa.

Framilin osallistavan taiteen toimintaan sain kunnian tulla kutsutuksi noin neljä vuotta sitten, muutettuani takaisin Turkuun, josta olin valmistunut parikymmentä vuotta takaperin ammattikorkeakoulusta teatteri-ilmaisun ohjaajaksi, erikoistuen nukketeatteriin.

Yhteisötaiteen äärellä olen työskennellyt monien eri hankkeiden kautta ja kutsu tulla osaksi tätä selkeää, valoisaa ja valtavan lämmintä yhteisöä oli suuri lahja. Yhteisö- ja kohtaamistaide tuntuu tärkeältä, erityisesti tässä ajassa jossa yksinäisyys on arkistunut koko kansaa riipiväksi taudiksi.

Olen aina ollut ihmisrakas ja siksi minua ovat aina kiehtoneet ihmiset. Uusien ennalta tuntemattomien ihmisten ääreen pysähtyminen on aina ollut minulle luonnollista ja tuntunut hyvältä, eritoten jos kohtaamisen puitteet suovat siihen mahdollisuuden. Tuntemattoman kanssa käydyt kohtaamiset ovat parhaimmillaan tapa jakaa jotain mitä ei välttämättä tiedä osaavansa antaa ja saada jotain jota ei tiennyt tarvitsevansa.

Tämän ajan luomat yhteiskunnalliset raamit ovat luoneet puitteet tyrmäävän monille yksinäisyyden muodoille, joiden vankilaan eritoten heikoimmissa asemissa olevat, helposti jäävät.

Työskennellessäni ikää ja viisautta ja kokemusta karttuneiden ihmisten kanssa kysymys joka minulla on alusta asti ollut, on kulttuurinen. Miksi meidän kulttuurissamme vanhuus ei ole viisautta? Miksi meillä lapset ja nuoret liimataan kiinni koneisiin, eikä sen sijaan kutsuta istumaan ”ikiviisastuneiden” jalkojen juureen?

Monissa muissa kulttuureissa ikä on kauneuden ja viisauden huippu. Japanissa Buto-tanssi ylistää koukeroisen kehon hitaita ja aistivia tapoja ilmaista itseään. Monissa kulttuureissa taiteellisen ilmaisun äärelle kokoonnutaan kaikista ikäryhmistä ja on täysin luonnollista että johtavina tanssijoina tai soittajina toimivat ne joille on karttunut syvä viisaus ja joilta turha häpeä on jo ehtinyt sulautua pois ja ilmaisu on vapaata.

Miksi meillä täällä pohjoisessa korkeaa ikää pidetään liian usein häpeällisenä? Tämä ajattelumalli on valtavan surullinen. Sukupolvien yhdistäminen viisastuttaa meitä kaikkia ja poistaa valtaisasti yksinäisyyttä.

Yhdessä eikä erillisenä

Yhdessä-hanke on ollut viimeisin projekti, johon olen saanut Framilin puitteissa osallistua. Kiersin seitsemässä eri palvelutalossa ja kohtasin hankkeen aikana kymmeniä ihmisiä. Jokainen  kohtaaminen oli oma ainutkertainen kokemuksensa, sukellus juuri tuohon jaettuun hetkeen ja ihmiseen.

Kohtasin kokijoita tarinankerrontaa, loitsua ja kosketusta yhdistelevän ”Ottoluonto”-esityksen äärellä. Ottoluonto-esityksessä pysähdyimme yhteiseen hetkeen monenlaisissa tiloissa, jotka vaihtelivat kauniista pienistä ja kodinomaisista huoneista, kolkkoihin, parin huonekalun sairaalahuoneisiin.

Huomasin, että tietyissä paikoissa ja tiettyjen ihmisten kanssa oli luonnollisempaa ja jopa turvallisempaa, kohdata yhteisessä oleskelutilassa. Erityisesti kuntoutus- ja arviointi-yksiköissä tai väliaikaisissa asumisyksiköissä, asuminen oli jo monille monille rikkonut tai rajoittanut yksityisyyttä niin paljon, että jaetussa huoneessa kohtaaminen, saattoi olla vähemmän yksityinen kokemus. Erityisesti, jos huonetoveri häiriintyi tai häiritsi.

Palvelutaloissa  kunkin paikan henkilökunnan osallistuminen oli valtavan suuri osa prosessia. Miten mittavia olivatkaan henkilökunnan erot kiinnostuksen ja osallistavuuden tasoista ja miten paljon se kertoi kunkin palvelutalon yleis ilmapiiristä ja kollektiivisesta aurasta.

Toisissa paikoissa oli valtavan ilmavaa ja helmeilevää työskennellä. Tuli vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Tunnetta siitä että työskentelemme kaikki yhteisen hyvän eteen ja että meitä ”kummia, piipahtajataiteilijoita” tarvitaan arjen työn syventäjiksi. Toisissa paikoissa vastaavaa tunnetta ei tullut. Pikemminkin koki olevansa tiellä oleva haitallinen hämmentäjä.

Tässä tekstissäni haluaisin lyhykäisesti käydä läpi Ottoluontoon valitsemani elementit, joita sovelsin kohtaamisessa ja mitä kukin niistä voi tuoda yhteisötaiteelliseen kahdenkeskiseen kohtaamistaiteeseen.

Minun kohtaamisten pakettini koostui tarinankerronnasta sekä yhteisestä turinoinnista, hierovasta ja silittävästä kosketuksesta sekä runonlaulusta: Liekutin iloja ja loitsin suruja.

Tarinoiden voima on valtava. Tarinankertojalla tarinoiden keruu on jatkuvasti käynnissä. Mutta totuus on että sadoista kirjoitetuista tarinoista, vain yhden käden sormien verran tarinoita päätyy suulliseen kerrontaan. Siksi vanhat kansantarinat ovatkin niin valtavan arvokkaita ja sisältävät jonkin kummallisen, vaikeasti määriteltävän tai’an. Ne ovat muokkautuneet vuosisatojen ajan suullisena perintönä, kiertäneet monia suita, varioituneet monissa mielissä ja poimineet sisäänsä monenlaisia rytmityksiä. Siksi uskon että juuri vanhojen, ikuisesti muokkautuvien tarinoiden äärellä aikaan saadaan mystisiä voimahetkiä. Tarinankerronnan perinne on yhtä vanhaa kuin kieli ja varmaan juuri siksi tarinat ovat portti ihmisen sisäiseen kieleen.

Minun tavassani välittää tarinaa on melkeinpä tahtomattaankin mukana esittävän taiteen elementtejä. Tarinankerronnan muotoja onkin lukuisia ja tarinan voi jakaa monella tapaa, omani on useinmiten  esityksellinen. Mutta samalla kuitenkin jaan yhteistä tarinan tilaa, kertoessani kuuntelen ja kurkotan arasti ja välillä jopa ahnaasti kohti kuulijaa.

Tarinankertojia ja kerrontatapoja on lukuisia, mutta myös tarinan äärellä ollaan monin tavoin. Erityisen monia ja mielenkiintoisia tarinamatkoja sain kokea eri palvelutaloissa, joskus oikeinkin korkeaan ikään ylittäneiden tarinakumppaneiden kanssa. Osalla sairaudet, joista yleisimpänä muistisairaudet, saattoivat olla edenneet jo viimeisimpiin vaiheisiin.

Kohtaamisen kenttä, oli usein siis oikeinkin herkkä tila. Osa kokijoista oli läsnä vain tunnetaajuuksilla. Tarina sai silloin toimia säestyksenä silitykselle tai välihyräilynä loitsulle tai tutunomainen lorutus saattoi toimia tunnelukon avaimena.

Ne kuulijat, jotka olivat kykeneväisiä seuraamaan tarinaa, lähtivät matkalle monin tavoin. Toisilla on lapsenomaista intoa kysellä ja ihmetellä jokaista tarinan mutkaa. Toisella samaistumisen tarve on niin vahva, että tarina kääntyy heti alkumetreiltä yhteiseksi keskusteluksi, tai joskus tarinankertoja vaihtuu lennossa. Toiset eivät jostain syystä pitäneet tarinan juonesta tai sävystä tai rytmistä ja vaativat toisen tarinan. Yhdessä etsimällä ja muokkaamalla pyrimme löytämään yhdessä kullekin sopivan tarinakokemuksen.

Muinaiset kansantarinat kantavat muassaan, parantavia voimia ja jos niihin vielä liitetään muinaissuomalainen runonlaulantaperinne, esimerkiksi liekutuksen ilotus tai loitsun maaginen energia, tulee tilanteeseen mukaan ritualismia, joka luo tilan herkkyydelle. Olen pitkään kokenut vetoa vanhoihin kansanperinteisiimme, syvää tarvetta ammentaa voimia muinaisista kansanuskomuksista ja myyteistä sekä runonlaulannan eri muodoista: liekuista, itkuista, runon kuljetuksesta sekä loitsusista.

Minulle muinainen itkijä, loitsija tai liekuttajan luoma tila muistuttaa paljolti tilannetta jossa itse olen yhteisötaiteilijana kahdenkeskisen kohtaamistaiteen äärellä. Runonlaulun eri muodot kantavat muassaan kaikki elämän elementit.

Liekkuja laulettiin lapsille, liekkuja laulettiin keväälle. Liekulla kutsuttiin lempeä ja iloa. Liekku kutsuu leikkiin ja soveltuu siksi mahtavasti kahdenkeskiseen kohtaamiseen. Itkijä itki iloa ja surua, epäilystä, pelkoa ja hämmennystä. Itkettiin häitä, itkettiin hautajaisia.

Loitsija loitsi lähes kaikkea. Loitsulla pidettiin yllä tasapainoa, kehon mielen ja ennen kaikkea ympäröivän luonnon kanssa. Loitsu on useinmiten keskustelua yhden tai usean läsnäolevan kanssa. Loitsijan oma tehtävä on kuunnella tilaa/tilannetta ja pyrkiä voimaannuttamaan.

Loitsun tarkoitus on muuttaa joku vallassa oleva tilanne toiseksi. Loitsu koskettaa syvältä sielun sisältä mutta fyysisen kosketuksen ja hyväilyn tarve on universaali. Kosketuksen tarve on ikuinen. Kosketuksen puutos voi olla valtava kipu. Keho ja mieli voivat huutaa ja vaikertaa kosketusta.

Jokaisella on yksilöllinen tapa antaa ja ottaa vastaan kosketusta.

Monesti kosketusta ovat muokanneet myös ulkoiset normit. Erityisesti tätä koin paljon. Tapasin ihmisiä jotka ovat määrittäneet itsensä arvottomaksi, ihmisiä jotka kokevat että he eivät ansaitse että heidän äärelle pysähdytään. Tai he eivät kykene suomaan vanhanakaan itselleen tilaa missä heitä hoivataan, missä he pysähtyisivät hoivan äärelle vapaaehtoisesti ilman tilanteen luomaa pakkoa. Tällaiset kokemukset ovat hauraita, hankalia ja samalla valtavan arvokkaita.

Taiteilijana koin suurta ristiriitaa ja haasteellisuutta. Toisaalta haluan kunnioittaa toisen tarvetta koskemattomuuteen. Toisaalta tiedostan että joskus kaiken puheen ja torjunnan alla voi olla ihminen joka juurikin tarvitsee fyysistä läheisyyttä ja kosketuksen suomaa lämpöä, turvaa ja intimiteettiä.

Joskus tilanne aukeaa helposti ja joskus kyseenalaistaminen ja pelot, omatkin, estävät tilanteen etenemisen. Välillä kyseenalaistan ammatillisen osaamiseni. Onko minulla pätevyyttä lukea tilannetta oikein?

Joskus juuri se ihminen joka kielsi kosketuksen tarpeen tai torjui koko ajatuksen, onkin se jonka kanssa päädytään leikkimään loputonta käsitanssia tai joka käpertyy kehräten silitykseen. Kosketuksen kautta kohtaaminen on intiimiä ja välillä kokemus voi olla portti lapsuuteen tai muihin tunnemuistoihin.

Ottoluonto-esitykseen liittyi myös muiston jättäminen. Kahdenkeskisen esityksen lopussa kustakin kokijan kädestä piirretään eläinfiguuri joka leikataan ja kiinnitetään kauniille pitsikoristeiselle kakkupaperille. Kuva jää kokijalle muistoksi. Vaikka Ottoluonto piti sisällään monia elementtejä, pyrin sovittelemaan niitä kunkin kokijan ja tilanteen tarpeiden mukaan.

Liekuttiin ja silitettiin, tai loistuttiin ja tarinoitiin, kuka mitenkin, mitä kukakin.